Osuuskunta voimaannuttaa Intian köyhiä naisia

En tiedä, kumpaa rakastan enemmän, maagisen kaunista Udaipurin kaupunkia Pohjois-Intiassa vai siellä olevaa naisten osuuskuntaa Sadhnaa.

Tänä vuonna minulla oli mahdollisuus vierailla Sadhnan luona. On kolme vuotta siitä, kun osuin sattumalta Sadhnan kauppaan ja kiinnostuin osuuskunnasta. Juuri sinä päivänä markkinoinnista vastaava Madhu sattui pistäytymään liikkeessä ja siitä alkoi monivuotinen yhteistyö Sadhnan ja Lazy Lizardin välillä.

Sittemmin Madhu jätti Sadhnan ja perusti oman yrityksen. Hänen tilallaan on nyt Sunita, kuvankaunis nuori udaipurilainen nainen.

Sadhnalla on kaksi kauppaa, joista toisen yhteydessä on myös toimisto. Syömme yhdessä lounasta pihalla kaupassa työskentelevien myyjien ja Sunitan kanssa. Intiassa on tapana tuoda työpaikalle oma lounasrasia, mutta naiset maistelevat myös toistensa rasioista.

Sunita näyttää minulle, miten chapati-leivästä revitään pieniä kappaleita vahvaan kastikkeeseen. Haarukkaa ei käytetä, vaan ruoka syödään sormin. Naisilta tämä sujuu tietenkin siististi, kun taas minä tiputtelen ruokia syliini. Se on naisista tietenkin hauskaa.

Syödessä kuulen, että moni Sadhnan putiikin myyjä suorittaa kaupallista tutkintoa töiden ohessa.

”Sahdnalla menee nyt hyvin. Jäsenten määrä on noussut jo yli seitsemään sataan.”

Suurin osa naisista työskentelee Udaipurin ulkopuolella kylissä. Siellä tehdään tilkkutöitä ja kirjailuja vaatteisiin, asusteisiin kuten huiveihin ja kodintekstiileihin.

Varsinainen ompelutyö ompelukoneilla tehdään kahdessa tuotantoyksikössä, joissa työskentelee muutama sata naista.

Sadhnaan kuuluu paitsi kylissä asuvia heimoihin kuuluvia naisia myös kaupungin reunoilla asuvia köyhiä naisia, jotka ovat kastittomia.

Kasti on Intian hindu-uskontoon syvästi juurtunut tapa jakaa ihmiset eri luokkiin. Ne, jotka eivät kuulu kasteihin, eivät nauti ihmisarvoa muiden silmissä.

Tapaan osuuskuntaa johtavan Seema Shahin ja kyselen häneltä toiminnasta. Sadhnan perusidea on naisten voimaannuttaminen taloudellisesti ja sosiaalisesti, jotta heistä tulisi vahvoja päätöksentekijöitä omissa yhteisöissään. Sadhna on saanut virallisen Fair trade (reilu kauppa) -tunnuksen.

Kysyn, mitä muuta osuuskunnan naiset saavat.                           

”Heille kertyy eläkettä ja he saavat vakuutuksen sairauden varalta", Seema kertoo.

”Lisäksi he saavat pankkitilin, mikä on erittäin tärkeää. Silloin naiset voivat kontrolloida omia rahojaan. Kylissä miehet juovat paljon, ja naisilla ei ole rahaa, joilla he voisivat ruokkia lapsiaan.”

Miksi miehet sitten juovat?

”Nyt kun televisio on tullut kyliin, miehet näkevät, miten hyvin ihmiset elävät. Kontrasti heidän omien toiveidensa ja kylien todellisuuden välillä on liian suuri. Lisäksi miehet ovat laiskoja eivätkä he halua tehdä raskasta työtä”, Seema sanoo suoraan.

Miesten asenne Sadhnaan on kuitenkin muuttunut. Kun Sadhna alkoi kouluttaa naisia yhteyshenkilöiksi kylien ja tuotantoyksiköiden välillä, miehet alkoivat kuljettaa näitä naisia paikkojen välillä. He ovat ymmärtäneet, että Sadhna on tullut tärkeäksi osaksi kylien elämää.

Sadhna kasvaa

Seuraa jokea ja löydät meren”. Sanonta pitää todella paikkaansa minun kohdallani. Piipahdus naisten putiikissa Udaipurissa on johtanut kasvavaan mielenkiintoon Intiaa ja sen kehityshaasteita kohtaan.

Intian on oletettu olevan maailman eniten kasvava talous seuraavan viiden vuoden aikana. Kasvua uhkaa kuitenkin kaksi suurta ongelmaa: uskonnot ja eriarvoisuus. Joka päivä kaupunkeihin muuttaa kymmeniä tuhansia ihmisiä maaseudulta. Heidän kohtalonsa on usein joutuminen slummeihin ja ihmisarvoa alentavat työt.

Lehdestä luin naisesta, joka oli raiskattu ja tapettu yöllä rakennustyömaalle. Nainen työskenteli päivisin samassa paikassa ja myös yöpyi siellä. Köyhien naisten ja tyttöjen asema on Intiassa todella turvaton.

Iltapäivällä pääsen vierailemaan lähellä sijaitsevassa tuotantoyksikössä. Oppaanani toimii iloinen, nuori Shubhangi.

Näen, että aloitteleville ompelijoille on perustettu oma luokkansa opettajineen. Kun perustaidot on opittu, naiset etenevät suurempaan saliin.

Kuulen, että Sadhnan suurin tilaaja on intialainen eettistä kauppaa harjoittava Fabindia. Sen monista liikkeistä moni suomalainenkin on ostanut kauniin, kirjaillun huivin tai kurtan (tunikan).

Viihtyisällä sisäpihalla näen värikkäitä kankaita nurmella ja pyykkinaruilla. Sadhna on aloittanut omien laattapainettujen kankaiden tekemisen.

Yksikerroksinen rakennus, joka on aiemmin toiminut majatalona, on valoisa ja ilmava. Tuotanto-olosuhteet vaikuttavat mielestäni erinomaisilta. Kaavoitus, kankaiden leikkaus, ompelu, laadunvalvonta, silitys ja pakkaus toimivat kaikki eri tiloissa muodostaen tehokkaantuntuisen tuotantoketjun.

Shubhangi kertookin saaneensa tuotannonjohtamisen koulutuksen. Tuotanto tuntuu olevan hyvissä ja osaavissa käsissä.

 

Kolme vuotta sitten saamani vaikutelma hieman hitaasta organisaatiosta muuttui tällä reissulla täysin. Naiset osaavat ja naiset pysyvät, niin Suomessa kuin Intiassakin.

Ennen lähtöni käymme Shubangin kanssa läpi Lazy Lizardin uutta Raga-mallistoa, joka ommellaan nyt  Sadhnassa.   

Kun lähden tuktukilla huristamaan Pichola-järven ohi kohti hotellia, näen vielä silmissäni toinen toistaan ihanampia Sadhnan ompelemia luomuksia sekä tapaamani rohkeat naiset. Sekä tietenkin osuuskunnan jäsenen Paraksen, jota haastattelin pihalla ja jonka haastattelun voit lukea täältä.

Kun Sadhnan ompelemat ihanat huivit saapuvat Suomeen matkan jälkeen, ajattelen, että niillä on oma merkityksensä. Joku nainen on oppinut laskemaan, kun hän on kirjaillut pistojaan kankaaseen. Joku on saanut lapsensa kouluun.  

Rakkaudella Lotta